näköjään kasva aikuiseksi, kun liikuttuu lasten kevyestä luistelusta lumisateesta ja nauraa räkättää kun jättimäinen vaahtomuovijuustonpala osuu sotilaspoikaa päin pläsiä.
Tämä on arvostettua balettia, ei mitään lastenleikkiä!
Kansallisbaletin Jään-, eiku Pähkinänsärkijä.
maanantai 19. joulukuuta 2011
perjantai 25. marraskuuta 2011
Yes I have just recently seen ‘Inception’ but
I’d rather talk about last Thursday's (17.11) concert with the Finnish Radio Symphony Orchestra, conducted by Hannu Lintu.
For me, the high point of the cleverly programmed concert (‘Feria-sandwich’ as Lintu named it) is Anders Hillborg’s Dreaming River. In it, soundworlds and styles follow each other so seamlessly, that as a listener you don’t realise you’ve entered a new world until you are already well past the threshold and already in the midst of it. The same can be said about perception of dreams – but who can be certain. Dreaming River only deals with certainty and erected monoliths at the passing. The real focus is in the transition.
No, not in the same way as Him – this music is much more porous.
The concept of pebbles thrown into the water to create an immediate resultant percussion – and varying the impacts to create respective, different responses – is not unheard of, but Hillborg presents it with good taste. Two Chinese Suonas at either side of the nest that is the stage in the main concert hall of Musiikkitalo in Helsinki, incant the two pitches that set the particles vibrating; the vibrations further enhanced by the innate hoarseness the reedy sound. Wonderful interpretations of small disturbances in an otherwise quite smooth airflow follow: the piece grows very naturally out of this setting, but very quickly – and as stated above, somehow imperceptibly – changes into other, seemingly unrelated moods.
What a catharsis it is then, when near the end original material returns. We had forgotten about the proto-oboes. The performance can still be heard at the Yle web-player. The piece is also in Spotify, conducted by Salonen.
Is has to now be said, and I am baffled by this change of stance, that an English noun being qualified by an English adjective or by a present participle, which is a common format for the title of a piece of western art music since the 1970s, does not necessarily make it uninteresting.
Memo: The FRSO have gotten accustomed to their new home pitch, but the over-enhanced string section needs more space in the player’s consciousness (can’t wait to hear Apollon musagète, Music for SP&Celesta or Shostakovich’s 14th Symphony in there though; as the stage itself acts as though it is a string instrument of gargantuan proportions).
For me, the high point of the cleverly programmed concert (‘Feria-sandwich’ as Lintu named it) is Anders Hillborg’s Dreaming River. In it, soundworlds and styles follow each other so seamlessly, that as a listener you don’t realise you’ve entered a new world until you are already well past the threshold and already in the midst of it. The same can be said about perception of dreams – but who can be certain. Dreaming River only deals with certainty and erected monoliths at the passing. The real focus is in the transition.
No, not in the same way as Him – this music is much more porous.
The concept of pebbles thrown into the water to create an immediate resultant percussion – and varying the impacts to create respective, different responses – is not unheard of, but Hillborg presents it with good taste. Two Chinese Suonas at either side of the nest that is the stage in the main concert hall of Musiikkitalo in Helsinki, incant the two pitches that set the particles vibrating; the vibrations further enhanced by the innate hoarseness the reedy sound. Wonderful interpretations of small disturbances in an otherwise quite smooth airflow follow: the piece grows very naturally out of this setting, but very quickly – and as stated above, somehow imperceptibly – changes into other, seemingly unrelated moods.
What a catharsis it is then, when near the end original material returns. We had forgotten about the proto-oboes. The performance can still be heard at the Yle web-player. The piece is also in Spotify, conducted by Salonen.
Is has to now be said, and I am baffled by this change of stance, that an English noun being qualified by an English adjective or by a present participle, which is a common format for the title of a piece of western art music since the 1970s, does not necessarily make it uninteresting.
Memo: The FRSO have gotten accustomed to their new home pitch, but the over-enhanced string section needs more space in the player’s consciousness (can’t wait to hear Apollon musagète, Music for SP&Celesta or Shostakovich’s 14th Symphony in there though; as the stage itself acts as though it is a string instrument of gargantuan proportions).
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
Kuinka banaani syödään / How to eat a banana
Alan olla sitä mieltä, että banaaninsyöjät jakautuvat kolmeen koulukuntaan:
Jos minulta kysytään, kaikki keinot ovat sallittuja, kuhan banaanin saa syötyä, ja siitä ei koidu haittaa muille kuin itse banaanille (joskin periaatteessa ihminen edesauttaa banaanin siemenen kulkeutumista kasvualustalleen – mutta käytännössä tämä ei näillä leveysasteilla toteudu).
- - - -
I’m beginning to think that banana-eating people are divided into 3 schools of thought:
If you ask me, however, the end justifies the means as long as no harm is caused to anyone except for the banana (although in theory the human being acts as a courier between seed and plant – albeit not so successfully on these latitudes).
a) ne, jotka aina avaavat banaanin kahvapäästä (ns. väärä taktiikka)
b) ne, jotka aina avaavat sen toisesta päästä eli sieltä missä sijaitsee siemen (’apinatkin tekevät näin’) ja
c) ne, jotka vuorottelevat edellisiä tekniikoita tilanteen (esim. hedelmän kypsyyden) mukaan. Tämän lahkon syöjät voidaan edelleen jakaa kahteen osaan sillä periaatteella, että kumpi edellä mainituista tekniikoista on heille luontevin ja siis useimmin käytetty (ci ja cii).
Jos minulta kysytään, kaikki keinot ovat sallittuja, kuhan banaanin saa syötyä, ja siitä ei koidu haittaa muille kuin itse banaanille (joskin periaatteessa ihminen edesauttaa banaanin siemenen kulkeutumista kasvualustalleen – mutta käytännössä tämä ei näillä leveysasteilla toteudu).
- - - -
I’m beginning to think that banana-eating people are divided into 3 schools of thought:
a) the ones that open the banana from its handle (the so called wrong way)
b) the ones that open it from the other end, wherein the seed lies (’even monkeys do it’) and
c) the ones who alternate between the two previous techniques depending on the situation (eg. the ripeness of the fruit). The people in this sect can be divided into further 2 groups according to their preferred, and so most utilised of the aforementioned techniques (ci and cii).
If you ask me, however, the end justifies the means as long as no harm is caused to anyone except for the banana (although in theory the human being acts as a courier between seed and plant – albeit not so successfully on these latitudes).
lauantai 12. marraskuuta 2011
Béla Bartók: Alttoviulukonsertto, Sz120
I. Moderato
II. Adagio religioso
III. Allegro vivace
Ehkä tärkein asia, joka tulee tietää Béla Bartókin Alttoviulukonsertosta on, että se ei ole Bartókin säveltämä. Ei ainakaan sellaisena, kun me sen tänä iltana kuulemme.
Bartók jätti kuolemansa jälkeen pinon luonnoksia ja käsikirjoituksia, jotka tuottivat päänvaivaa siksikin, että se näytti sisältävän sekaisin sekä hänen kiireellisesti valmistuneen kolmannen Pianokonserton että keskeneräisen Alttoviulukonserton nuottimateriaalia. Jälkimmäinen oli tunnetun skotlantilaisen alttoviulistin William Primrosen vuoden 1944 lopussa tilaama teos, jonka luomisen säveltäjä yllättäen keskeytti kirjoittaakseen edellisen nuorelle vaimolleen Dittalle, joka sittemmin väitti sen olevan vastine olemattomalle rahalliselle perinnölle; Bartókin tulonlähteet – luennoinnista ja konsertoinnista – kun olivat leukemiansa myötä ehtyneet viimeisinä vuosina. Kiireestä kertoo myös se, että Bartók kirjoitti Pianokonserton viimeiselle sivulle
Heti säveltäjän kuoleman jälkeen, Primrose otti asiakseen saattaa teos päätökseen. Yhdessä Bartókin perikunnan kanssa hän antoi tehtävän säveltäjän ystävälle Tibor Serlylle, joka muutamassa vuodessa orkestroi ja sovitti katkonaisista, suurpiirteisistä ja soitintamattomista luonnoksista eheän kokonaisuuden. Se että Bartók jätti Alttoviulukonserton soitintamatta on hyvin poikkeuksellista, sillä hän orkestroi kappaleensa yleensä aina alusta lähtien, tai ainakin varhaisessa vaiheessa.
Vajaa puolituntinen teos on kolmiosainen, mutta sen voi mieltää myös yhdeksi pitkäksi kaareksi. Osat seuraavat toisiaan tauotta ja sekä toista että kolmatta osaa edeltää lyhyt – tyylillisesti sekä seuraajaansa että edeltäjäänsä erilainen – johdanto. Serly kävi Bartókin perikunnan kanssa pitkään keskustelua mahdollisesta neljännestä osasta, jonka jäämistöä nämä kaksi johdantoa saattaisivat olla. Lopulta Serly päätti lyhentää kolmannen osan johdantoa yhdeksällä tahdilla parantaakseen koko teoksen sujuvuutta, unohtaen mahdollisuuden neljännestä osasta. Tämä päätös puhuu mielestäni teoksen luontaisen yksiosaisuuden puolesta.
Siitä huolimatta että kappale ilmestyi maailmaan väkisin, kuin pusertimen läpi, sen sävelkulut ja sointimaailmat ovat hämmästyttävän luonnollisia. Hauskana anekdoottina haluan mainita, että Alttoviulukonserttoa syvällisesti tutkinut Uusseelantilainen Donald Maurice kuuli paikallisen tui-linnun visertävän lähes identtisesti konserton ensimmäiset kuusi nuottia (a-f-es-c-b-es). Tämä ei ole yllättävää, sillä kadehdittavan tarkan ja arvostelukykyisen korvan omaava Bartók rakensi musiikkinsa vahvasti kuulemansa ympärille. Unkarin, Anatolian, Arabian sekä Skotlannin kansanmusiikin lisäksi on todennäköistä, että hän otti vaikutteita myös luonnonäänistä. Toisen osan nopeat huilu- ja klarinettijuoksutukset kuulostavatkin lintujen viserrykseltä, puhumattakaan mielikuvia laajoista sinikantisista maisemista herättävistä avoimista ja kirkkaankevyistä jousien sointupylväistä toisen osan alussa. Selvää on kuitenkin, että niin säveltäjä kuin tutkijakin kuulee luonnossa usein sen minkä haluaa.
On tärkeätä todeta, että ilman Serlyn toteutusta teos ei olisi koskaan nähnyt päivänvaloa, ja niittänyt mainetta tuhansilla esityksillä ja levytyksillä alkaen joulukuun 1949 kantaesityksestä. Teoksesta on sittemmin julkaistu neljä muuta versiota, joskin Serlyn on vakiintunut viralliseksi. Väittely teoksen aitoudesta ja alkuperäisyydestä jatkuu yhä.
Alttoviulukonserttoa ei turhaan tituleerata Bartókin joutsenlauluksi. Se on pitkälti hänen sävelkielen, tyylin ja muodonrakennustekniikan synteesi, ja tuo ansaitusti esiin soittimen, joka on säveltäjän aikaisemmassa musiikissa kertonut toisinaan raskaasta koti-ikävästä, toisinaan alkukantaisesta viisaudesta mystisen kylänvanhimman paikalla, toisinaan avannut mustia ajatusmaailmoja kalmanvihreässä valossa ja viimein ilmentänyt taivaallista rauhaa.
Lähteet:
Maurice, Donald Bartók’s Viola Concerto, (New York, 2004)
II. Adagio religioso
III. Allegro vivace
Ehkä tärkein asia, joka tulee tietää Béla Bartókin Alttoviulukonsertosta on, että se ei ole Bartókin säveltämä. Ei ainakaan sellaisena, kun me sen tänä iltana kuulemme.
Bartók jätti kuolemansa jälkeen pinon luonnoksia ja käsikirjoituksia, jotka tuottivat päänvaivaa siksikin, että se näytti sisältävän sekaisin sekä hänen kiireellisesti valmistuneen kolmannen Pianokonserton että keskeneräisen Alttoviulukonserton nuottimateriaalia. Jälkimmäinen oli tunnetun skotlantilaisen alttoviulistin William Primrosen vuoden 1944 lopussa tilaama teos, jonka luomisen säveltäjä yllättäen keskeytti kirjoittaakseen edellisen nuorelle vaimolleen Dittalle, joka sittemmin väitti sen olevan vastine olemattomalle rahalliselle perinnölle; Bartókin tulonlähteet – luennoinnista ja konsertoinnista – kun olivat leukemiansa myötä ehtyneet viimeisinä vuosina. Kiireestä kertoo myös se, että Bartók kirjoitti Pianokonserton viimeiselle sivulle
vége [loppu]sanan joka ei esiinny missään muussa Bartókin teoksessa.
Heti säveltäjän kuoleman jälkeen, Primrose otti asiakseen saattaa teos päätökseen. Yhdessä Bartókin perikunnan kanssa hän antoi tehtävän säveltäjän ystävälle Tibor Serlylle, joka muutamassa vuodessa orkestroi ja sovitti katkonaisista, suurpiirteisistä ja soitintamattomista luonnoksista eheän kokonaisuuden. Se että Bartók jätti Alttoviulukonserton soitintamatta on hyvin poikkeuksellista, sillä hän orkestroi kappaleensa yleensä aina alusta lähtien, tai ainakin varhaisessa vaiheessa.
Vajaa puolituntinen teos on kolmiosainen, mutta sen voi mieltää myös yhdeksi pitkäksi kaareksi. Osat seuraavat toisiaan tauotta ja sekä toista että kolmatta osaa edeltää lyhyt – tyylillisesti sekä seuraajaansa että edeltäjäänsä erilainen – johdanto. Serly kävi Bartókin perikunnan kanssa pitkään keskustelua mahdollisesta neljännestä osasta, jonka jäämistöä nämä kaksi johdantoa saattaisivat olla. Lopulta Serly päätti lyhentää kolmannen osan johdantoa yhdeksällä tahdilla parantaakseen koko teoksen sujuvuutta, unohtaen mahdollisuuden neljännestä osasta. Tämä päätös puhuu mielestäni teoksen luontaisen yksiosaisuuden puolesta.
Siitä huolimatta että kappale ilmestyi maailmaan väkisin, kuin pusertimen läpi, sen sävelkulut ja sointimaailmat ovat hämmästyttävän luonnollisia. Hauskana anekdoottina haluan mainita, että Alttoviulukonserttoa syvällisesti tutkinut Uusseelantilainen Donald Maurice kuuli paikallisen tui-linnun visertävän lähes identtisesti konserton ensimmäiset kuusi nuottia (a-f-es-c-b-es). Tämä ei ole yllättävää, sillä kadehdittavan tarkan ja arvostelukykyisen korvan omaava Bartók rakensi musiikkinsa vahvasti kuulemansa ympärille. Unkarin, Anatolian, Arabian sekä Skotlannin kansanmusiikin lisäksi on todennäköistä, että hän otti vaikutteita myös luonnonäänistä. Toisen osan nopeat huilu- ja klarinettijuoksutukset kuulostavatkin lintujen viserrykseltä, puhumattakaan mielikuvia laajoista sinikantisista maisemista herättävistä avoimista ja kirkkaankevyistä jousien sointupylväistä toisen osan alussa. Selvää on kuitenkin, että niin säveltäjä kuin tutkijakin kuulee luonnossa usein sen minkä haluaa.
On tärkeätä todeta, että ilman Serlyn toteutusta teos ei olisi koskaan nähnyt päivänvaloa, ja niittänyt mainetta tuhansilla esityksillä ja levytyksillä alkaen joulukuun 1949 kantaesityksestä. Teoksesta on sittemmin julkaistu neljä muuta versiota, joskin Serlyn on vakiintunut viralliseksi. Väittely teoksen aitoudesta ja alkuperäisyydestä jatkuu yhä.
Alttoviulukonserttoa ei turhaan tituleerata Bartókin joutsenlauluksi. Se on pitkälti hänen sävelkielen, tyylin ja muodonrakennustekniikan synteesi, ja tuo ansaitusti esiin soittimen, joka on säveltäjän aikaisemmassa musiikissa kertonut toisinaan raskaasta koti-ikävästä, toisinaan alkukantaisesta viisaudesta mystisen kylänvanhimman paikalla, toisinaan avannut mustia ajatusmaailmoja kalmanvihreässä valossa ja viimein ilmentänyt taivaallista rauhaa.
Lähteet:
Maurice, Donald Bartók’s Viola Concerto, (New York, 2004)
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
"Suomen suurin uhka turvallisuudelle on läski"
Helsingin Sanomien artikkelissa (2.11.20111) artikkelissa Jehovan todistajien tiedotusjohtaja Veikko Leinonen on kiinnostavalla linjalla puhuessaan siitä, että siviilipalveluksella tai sen kaltaisella palveluksella voisi olla jokin muu peruste kuin tällä hetkellä vallitseva maanpuolustusvelvollisuus. Jehovan todistajat ovat tunnetusti vapautettu myös siviilipalveluksesta, koska uskontokunta ei omantunnon syistä hyväksy asevelvollisuutta, jonka osa-alue myös siviilipalvelus on.
Siviilipalvelusmies on maanpuolustusvelvollisuuden suorittaja, tai merkitty pakoilija, jolle on määrätty korvaavaa toimintaa. Korvaavaa siis vain siinä mielessä, että suhteessa armeijanpituinen aika on elettävä ehdottoman auktoriteetin alaisena, mistään maanpuolustamisesta perinteisessä mielessä ei ole kyse. Vai onko?
Lapinjärven Siviilipalveluskeskuksessa koulutetaan asevelvollisia öljyntorjunnassa, ensiavussa, väkivallan ehkäisyssä, kansalaisaktiivisuudessa, palotorjunnassa ja pelastustyössä. Nämä, ja monet muut koulutusjaksolla sivutut aiheet, ovat tärkeitä yhteiskunnan turvallisuuden ja toimivuuden kannalta – miksei siis myös sotatilassa. Sivareita voisi tämän, joskin lyhyen ja laajakatseisen, koulutuksen perusteella pitää reserviläisinä siinä missä armeijassa palvelleitakin.
Sivareiden koulutus kestää kylläkin vain kuukauden, ja sitä seuraava työpalvelus harvoin hyödyntää koulutusjaksolla opittua tietoja ja taitoja suoraan, tai edes välillisesti. Ne ovat – kansalaisaktiivisuutta lukuun ottamatta – tarkoitettu kriisin varalle. Huomaa yhtymäkohta armeijan kanssa.
Mikä olisi Veikko Leinosen mainitsema ’muu peruste’ siviilipalveluksen suorittamiselle? Kutsun apuun edellä mainitsemaani käsitettä ’kansalaisaktiivisuus’. Asevelvollisuuskoneisto kaipaa uudistusta, koska uhkakuvat ovat muuttuneet. Ajan tasalla on pysyttävä ikävien diplomaattisten väärinkäsityksienkin estämiseksi tulevaisuudessa. Pitäisikö kyseisestä jokaista täysi-ikäistä Suomalaista miestä koskevasta velvollisuudesta luopua kokonaan? Mielestäni ei. Se tulisi jopa laajentaa koskemaan koko populaatiota, mutta hyvin eri periaatteella ja erimuotoisena.
Peruskoulutus ja sitä seuraava mahdollinen korkeamman tason, ammattiin suuntautuva koulutus kasvattavat ihmistä yhteiskunnan toimijaksi, mutta yhä kaventuvammalla kentällä; alakoulun laajasta asiaskaalasta ammatillisen koulutuksen terävään erikoistumisen kärkeen. Jotta yhteiskunnassa vaikuttajan mieli ei näin ahtautuisi kapeaksi putkeksi, ehdotan asevelvollisuuden muuttamista yleiseksi kansalaisvelvollisuudeksi.
Tämä pitäisi sisällään:
- yhteiskunnallisen vaikuttamisen (poliittinen aktiivisuus, konfliktit)
-turvaamisen (ensiapu, palo ja pelastus sekä ympäristöongelmien torjunta ja ehkäisy)
-sosiaalisia aspekteja (väkivalta- ja päihdeongelmat, tietoisuus, interaktio), sekä
-terveyteen liittyvää tietoutta (urheilu, liikunta ja esim. Suomen puolustusvoimien liputtama fyysinen kunto) – vain muutamia ehdotuksia mainitakseni.
Kansalaisvelvollisuus suoritettaisiin jaksoittain, tasaisesti levitettynä 18–30 ikävuosien välille (vrt. Sveitsin armeijamalli).
En puhunut aseellisesta puolustuksesta, koska en itse pidä sitä rakentavana. Mutta jos sille on tarvetta, sen tulee olla vain yksi osa tätä uutta systeemiä, ei sen suurimpana voimana kuten nyt.
Siviilipalvelusmies on maanpuolustusvelvollisuuden suorittaja, tai merkitty pakoilija, jolle on määrätty korvaavaa toimintaa. Korvaavaa siis vain siinä mielessä, että suhteessa armeijanpituinen aika on elettävä ehdottoman auktoriteetin alaisena, mistään maanpuolustamisesta perinteisessä mielessä ei ole kyse. Vai onko?
Lapinjärven Siviilipalveluskeskuksessa koulutetaan asevelvollisia öljyntorjunnassa, ensiavussa, väkivallan ehkäisyssä, kansalaisaktiivisuudessa, palotorjunnassa ja pelastustyössä. Nämä, ja monet muut koulutusjaksolla sivutut aiheet, ovat tärkeitä yhteiskunnan turvallisuuden ja toimivuuden kannalta – miksei siis myös sotatilassa. Sivareita voisi tämän, joskin lyhyen ja laajakatseisen, koulutuksen perusteella pitää reserviläisinä siinä missä armeijassa palvelleitakin.
Sivareiden koulutus kestää kylläkin vain kuukauden, ja sitä seuraava työpalvelus harvoin hyödyntää koulutusjaksolla opittua tietoja ja taitoja suoraan, tai edes välillisesti. Ne ovat – kansalaisaktiivisuutta lukuun ottamatta – tarkoitettu kriisin varalle. Huomaa yhtymäkohta armeijan kanssa.
Mikä olisi Veikko Leinosen mainitsema ’muu peruste’ siviilipalveluksen suorittamiselle? Kutsun apuun edellä mainitsemaani käsitettä ’kansalaisaktiivisuus’. Asevelvollisuuskoneisto kaipaa uudistusta, koska uhkakuvat ovat muuttuneet. Ajan tasalla on pysyttävä ikävien diplomaattisten väärinkäsityksienkin estämiseksi tulevaisuudessa. Pitäisikö kyseisestä jokaista täysi-ikäistä Suomalaista miestä koskevasta velvollisuudesta luopua kokonaan? Mielestäni ei. Se tulisi jopa laajentaa koskemaan koko populaatiota, mutta hyvin eri periaatteella ja erimuotoisena.
Peruskoulutus ja sitä seuraava mahdollinen korkeamman tason, ammattiin suuntautuva koulutus kasvattavat ihmistä yhteiskunnan toimijaksi, mutta yhä kaventuvammalla kentällä; alakoulun laajasta asiaskaalasta ammatillisen koulutuksen terävään erikoistumisen kärkeen. Jotta yhteiskunnassa vaikuttajan mieli ei näin ahtautuisi kapeaksi putkeksi, ehdotan asevelvollisuuden muuttamista yleiseksi kansalaisvelvollisuudeksi.
Tämä pitäisi sisällään:
- yhteiskunnallisen vaikuttamisen (poliittinen aktiivisuus, konfliktit)
-turvaamisen (ensiapu, palo ja pelastus sekä ympäristöongelmien torjunta ja ehkäisy)
-sosiaalisia aspekteja (väkivalta- ja päihdeongelmat, tietoisuus, interaktio), sekä
-terveyteen liittyvää tietoutta (urheilu, liikunta ja esim. Suomen puolustusvoimien liputtama fyysinen kunto) – vain muutamia ehdotuksia mainitakseni.
Kansalaisvelvollisuus suoritettaisiin jaksoittain, tasaisesti levitettynä 18–30 ikävuosien välille (vrt. Sveitsin armeijamalli).
En puhunut aseellisesta puolustuksesta, koska en itse pidä sitä rakentavana. Mutta jos sille on tarvetta, sen tulee olla vain yksi osa tätä uutta systeemiä, ei sen suurimpana voimana kuten nyt.
torstai 27. lokakuuta 2011
Musique d’ameublement
If all the pieces in the concert on Wednesday night at Musiikkitalo,in Helsinki would have been previously unknown to me, I would’ve thought that they were written in chronological order. This would mean that – although the concert saw the world premiere of Uljas Pulkkis’ Piano Concerto, written for Henri Sigfridsson, who’s also giving the first two performances – the concluding Sibelius’ 4th Symphony takes on the role of the beacon-bearing bow of western art music. However rightful this statement may sound to the fervent Sibelian, I find it rather curious in an almost unholy way.
Be this as it may, Pulkkis’ new work is striking, not least for the obvious eschewing of the modernist school. It shamelessly sets out to present what the composer wants, without restraints. This seemingly hedonistic approach is, in principle, refreshing – but somehow I couldn’t feel freshness in this piece. Perhaps this is due to my expectations: as of yet, I only know a little about the composer’s work – but my mind was subliminally set to something along the lines of what one might hear at a Music of Today -concert at the Royal Festival Hall in London, or even at the Philharmonie in Berlin. Bound to be disappointed? I certainly don’t think so – but this is, of course, my problem.
What I failed to understand was, that this was a big concert with two performances, aimed at the largest possible public, and that this was an orchestral piece – not an ensemble piece, where cutting-edge lingo can successfully be bound into a tighter and potentially more widely tangible package with more ease and fewer rehearsal hours. On the other hand – these factors should be second hand to a composer unearthing his vision. Perhaps I simply misjudged what Pulkkis was aiming at. Back to point e).
Expectations are governed largely to what one wants to hear. I wanted to hear a fresh take on an old machine – a new look at the soloist/accompanist schism – something that cleverly draws from musical tradition and builds on it. This is also my problem, yes, but forgetting the previous three I-want-to-hears, am I not right to expect something unheard of when going to see a world premiere?
Maybe Pulkkis wanted to create something undateable? In that case I would retort that it sounds certainly older than the Sibelius played alongside it (now to think of it, an unfortunate twist in an otherwise good programming principle: Sibelius 4 works very well alongside modern repertoire, the old man being something of a modernist honoraris – this being especially the case with this particular concert). Maybe his intent was to recreate a romantic concerto? This came across my mind very early on, and I proceeded to remove my contemporary ears – and listen to the piece, as if it would’ve been Wagner’s or Nielsen’s long lost Piano Concerto. I very quickly realized what a ridiculous attitude this was to take – I’m now imposing just another historical period on the piece. What went wrong in my listening?
Perhaps this was, for Pulkkis, and unheard-of piece. In that case I can but disagree, and go about my business as he will undoubtedly do as well.
As one xkcd comic-strip shows, a scientist is not, in fact, happy at all to work in a frictionless vacuum. This is the same for a keen listener of classical music – or at least to someone that listens to music as part of his profession. The tradition and historical development of western art music exists in the now. Even any eschewing action is done in relation to it, not to mention any sign of indifference. It is impossible to listen to something impartially. Hear we may, but listening demands enough attention from the human brain to draw up connections and contexts. Perhaps I should’ve just heard the piece – but then I wouldn’t have felt as involved. Perhaps the composer didn’t want me to get involved? Was this music just to be heard?
Be this as it may, Pulkkis’ new work is striking, not least for the obvious eschewing of the modernist school. It shamelessly sets out to present what the composer wants, without restraints. This seemingly hedonistic approach is, in principle, refreshing – but somehow I couldn’t feel freshness in this piece. Perhaps this is due to my expectations: as of yet, I only know a little about the composer’s work – but my mind was subliminally set to something along the lines of what one might hear at a Music of Today -concert at the Royal Festival Hall in London, or even at the Philharmonie in Berlin. Bound to be disappointed? I certainly don’t think so – but this is, of course, my problem.
What I failed to understand was, that this was a big concert with two performances, aimed at the largest possible public, and that this was an orchestral piece – not an ensemble piece, where cutting-edge lingo can successfully be bound into a tighter and potentially more widely tangible package with more ease and fewer rehearsal hours. On the other hand – these factors should be second hand to a composer unearthing his vision. Perhaps I simply misjudged what Pulkkis was aiming at. Back to point e).
Expectations are governed largely to what one wants to hear. I wanted to hear a fresh take on an old machine – a new look at the soloist/accompanist schism – something that cleverly draws from musical tradition and builds on it. This is also my problem, yes, but forgetting the previous three I-want-to-hears, am I not right to expect something unheard of when going to see a world premiere?
Maybe Pulkkis wanted to create something undateable? In that case I would retort that it sounds certainly older than the Sibelius played alongside it (now to think of it, an unfortunate twist in an otherwise good programming principle: Sibelius 4 works very well alongside modern repertoire, the old man being something of a modernist honoraris – this being especially the case with this particular concert). Maybe his intent was to recreate a romantic concerto? This came across my mind very early on, and I proceeded to remove my contemporary ears – and listen to the piece, as if it would’ve been Wagner’s or Nielsen’s long lost Piano Concerto. I very quickly realized what a ridiculous attitude this was to take – I’m now imposing just another historical period on the piece. What went wrong in my listening?
Perhaps this was, for Pulkkis, and unheard-of piece. In that case I can but disagree, and go about my business as he will undoubtedly do as well.
As one xkcd comic-strip shows, a scientist is not, in fact, happy at all to work in a frictionless vacuum. This is the same for a keen listener of classical music – or at least to someone that listens to music as part of his profession. The tradition and historical development of western art music exists in the now. Even any eschewing action is done in relation to it, not to mention any sign of indifference. It is impossible to listen to something impartially. Hear we may, but listening demands enough attention from the human brain to draw up connections and contexts. Perhaps I should’ve just heard the piece – but then I wouldn’t have felt as involved. Perhaps the composer didn’t want me to get involved? Was this music just to be heard?
maanantai 24. lokakuuta 2011
poco f
...is a brilliantly ambiguous dynamic marking. It can mean that something should sound louder than the precedent, as well as softer – depending naturally on the precedent dynamic; p in the former, f in the latter. It cleverly provides a more street-credible (or noble, as it were) version of the somewhat uninteresting mf. It can also help to override the danger of the music becoming dynamically too polarised or megalomaniac in nature, although it’s use in full orchestral tutti (as seen in some of the later works by Sibelius, namely 5th and 7th symphonies) communicates a feeling of grandeur that doesn’t even sound withheld or reserved, to name but one contradicting example.
The obvious danger in using this marking is that the performer is left 'a son propre chef’ [rt. from his own initiative] to decide in what mood and volume to play – but this is the case (but not too strictly) anyway, at the end of the day.
Or at least, more often than composers would like to admit. But then I wouldn't know, I'm on the hoodblinked side.
The obvious danger in using this marking is that the performer is left 'a son propre chef’ [rt. from his own initiative] to decide in what mood and volume to play – but this is the case (but not too strictly) anyway, at the end of the day.
Or at least, more often than composers would like to admit. But then I wouldn't know, I'm on the hoodblinked side.
tiistai 18. lokakuuta 2011
Myös oopperaväki tietää Movember:in
Simon Holt sanoi kerran, että voi lopettaa säveltämisen sitten kun onnistuu sijoittamaan teokseensa uskottavan kaksoislautasiskun, ja päästyään näin osaamisensa ja uransa huipulle.
Tämän anekdootin kerroin (hyvällä tarkoituksella – vaikka lausahduksesta olisi helposti saanut pirullisemmankin) myös ’Yhden yön juttu’-oopperan säveltäjälle, Olli Kortekankaalle esityksen jälkeen, nimittäin kaksoislautasisku orkesterimontusta pirteästi kajahtaakin oopperan soidessa kiihkeimmin.
Kortekankaan Michael Baranin librettoon säveltämä kaksituntinen ’Yhden yön juttu’ on Sibelius-Akatemian laulumusiikin osaston tilausteos, joka soi loka-marraskuussa uudessa Musiikkitalon Sonore-salissa sekä oppilas- että ammattilaisvoimin. Pitkän uran oopperakapellimestarina mm. Savonlinnan Oopperajuhlilla tehneen Markus Lehtisen aloitteesta lähtenyt projekti huipentuu kahdeksaan esitykseen vuorottelevalla kokoonpanolla.
Lytätkää minut loppuunkaluttujen leimojen lekalla, mutta tämä teos on postmoderni. Teoksen vahvuus on sen kyvyssä vetää maailmanmenosta mitä moninaisimpia ja surrealistisimpia rihmoja, joista säveltäjä oman ajatusmaailmansa puikoilla kutoo mattoa myytäväksi. Säveltäjällään on selvästi dramaturgian taju kohdallaan kyetessään luontevasti venyttää aikaa tarpeisiinsa ja luomaan vaikuttavan solmujen avautumisen pahimman kriisin jälkeen, jossa teoksen osaset ovat juuri paikallaan (en puhu nyt lopun duetosta päähenkilön Axen ja Ainutin välillä – sen pentatoninen harmonia avaa solmut mielestäni liiankin höllälle, saattaen juuri äskettäin kovia kokeneet hahmot tahattoman naurunalaisiksi. Modernistipaholainen huomauttaisi, että tässä nostaa jälleen päätään ongelma funktionaalisen konsonanssin käyttämisestä pelkkänä työkaluna muiden joukossa).
Silti koen kutkuttavan potentiaalin omaavien juonirihmojen käytön teoksessa liian kiltiksi. On maininta transeksuaalista, haalea jazztrio, kolme kissaa laudalla sekä lainaukset Murakamista ja Sibeliuksen 1. Sinfoniasta – mutta todelliset, tilanteiden vahvat etabloitumiset jäävät valitettavan vähiin. Mielestäni teoksessa olisi ainesta vielä syvemmälle koluamiselle – niin paljon kiinnostavaa materiaalia on pinnalta käsin havaittavissa. Saattaa toki olla, että saan mitä haluan toisella kuuntelukerralla. Ehkä teoksessa on tasoja, joista en osannut tämäniltaisessa esityksessä uneksiakaan.
Ai niin, ja päähenkilö pohtii oopperan lopussa viiksien kasvattamista – ja peittää raivostuttavasti tällä repliikillään sen mitä hänen piti sanoa, eli sen mikä olisi voinut olla oopperan Rosebud.
Tämän anekdootin kerroin (hyvällä tarkoituksella – vaikka lausahduksesta olisi helposti saanut pirullisemmankin) myös ’Yhden yön juttu’-oopperan säveltäjälle, Olli Kortekankaalle esityksen jälkeen, nimittäin kaksoislautasisku orkesterimontusta pirteästi kajahtaakin oopperan soidessa kiihkeimmin.
Kortekankaan Michael Baranin librettoon säveltämä kaksituntinen ’Yhden yön juttu’ on Sibelius-Akatemian laulumusiikin osaston tilausteos, joka soi loka-marraskuussa uudessa Musiikkitalon Sonore-salissa sekä oppilas- että ammattilaisvoimin. Pitkän uran oopperakapellimestarina mm. Savonlinnan Oopperajuhlilla tehneen Markus Lehtisen aloitteesta lähtenyt projekti huipentuu kahdeksaan esitykseen vuorottelevalla kokoonpanolla.
Lytätkää minut loppuunkaluttujen leimojen lekalla, mutta tämä teos on postmoderni. Teoksen vahvuus on sen kyvyssä vetää maailmanmenosta mitä moninaisimpia ja surrealistisimpia rihmoja, joista säveltäjä oman ajatusmaailmansa puikoilla kutoo mattoa myytäväksi. Säveltäjällään on selvästi dramaturgian taju kohdallaan kyetessään luontevasti venyttää aikaa tarpeisiinsa ja luomaan vaikuttavan solmujen avautumisen pahimman kriisin jälkeen, jossa teoksen osaset ovat juuri paikallaan (en puhu nyt lopun duetosta päähenkilön Axen ja Ainutin välillä – sen pentatoninen harmonia avaa solmut mielestäni liiankin höllälle, saattaen juuri äskettäin kovia kokeneet hahmot tahattoman naurunalaisiksi. Modernistipaholainen huomauttaisi, että tässä nostaa jälleen päätään ongelma funktionaalisen konsonanssin käyttämisestä pelkkänä työkaluna muiden joukossa).
Silti koen kutkuttavan potentiaalin omaavien juonirihmojen käytön teoksessa liian kiltiksi. On maininta transeksuaalista, haalea jazztrio, kolme kissaa laudalla sekä lainaukset Murakamista ja Sibeliuksen 1. Sinfoniasta – mutta todelliset, tilanteiden vahvat etabloitumiset jäävät valitettavan vähiin. Mielestäni teoksessa olisi ainesta vielä syvemmälle koluamiselle – niin paljon kiinnostavaa materiaalia on pinnalta käsin havaittavissa. Saattaa toki olla, että saan mitä haluan toisella kuuntelukerralla. Ehkä teoksessa on tasoja, joista en osannut tämäniltaisessa esityksessä uneksiakaan.
Ai niin, ja päähenkilö pohtii oopperan lopussa viiksien kasvattamista – ja peittää raivostuttavasti tällä repliikillään sen mitä hänen piti sanoa, eli sen mikä olisi voinut olla oopperan Rosebud.
tiistai 3. toukokuuta 2011
The RE[G]AL Wedding
Wedding fever has taken over the world, as couples as far as Australia have decided to spread the new invention of 'Marriage' [mæ'redž]. Just a couple of days ago, the British Royal couple demonstrated the first ever public performance of this remarkable find with great success, and incredible ease and smoothness - all due to careful development, research and training over many concentrated months.
Lord Reginald Winnifred Marriage, after whom the invention is named, first thought of combining a single sunny day out amongst family and friends, washed down with a number of varied potent beverages, with a lengthy period of time where people live together in what he called a 'Household' (after his great friend John A. House) in 1876. The idea went into oblivion amongst Lord Marriage's many other infamous theories, and was not unearthed until November 2010, when an old notebook was found in a London cellar by a man that had just become a father of his 5th child, and subsequently gone into hiding. The notebook received staggering attention from all sides of the national and international media, and it's theories were quickly published in Penguin paperback with an inviting pricetag of £6.99. The notebook became the most famous and hilarious jokebook of all times, surpassing similar precedents by well-known authors such as Hans von Lowerthetoiletseatpleasz and the Danish Andreas Itsagirl. It was not long, though, that a group of scientists noticed that Marriage's theories would become a perfect model for a family-based social unit - the finding of which had been in dire need even before the great Daddy-exctinction of 1922, which left the population in want of a better solution than chaining people to fridges to keep them home. So, in January 2011, the Marriage-laboratories were established under unscrupulous secrecy in an unknown location, somewhere between the Swiss and French borders.
According to Lord Marriage's theories, the original intention was a union between 7 people, a number that was chosen for it's symbolic value as well as because it coincided with number of days in week - itself an new invention at the time, having come about in the famous Week-symposium in Geneva the year before in 1875 curated by the Week brothers, Alfred and William - but scientists quickly reduced it to 2 people due to lack of research funding and logistics (the van used for the transportation of the researchers' sandwiches didn't pass the annual vehicle security check, and so sandwiches had to be taken to the Marriage-laboratory by bicycle, thus greatly reducing the means of research)). Also, Marriage had sketched a series of complicated chains and magnets to be installed in the newlyweds house and shoes, so that the amount of 'Family-time' (named after Lord Marriages pet cockatiel Fam-fam) could be controlled electronically to ensure sufficient daily amounts. However, the pages with the drawings and graphs mysteriously vanished during the research process, and no one bothered to go and look for them.
As the Marriage-model quickly started to emerge, the scientist decided to put it to the test. The list of potential guinea-pigs was huge, as the knowledge of a Marriage-model being researched from the world famous jokebook quickly reached the general public, and there were large demonstrations and queues forming outside all bookshops and Penguin publishing houses. To appease the crowds, the British Royal couple decided to volunteer - and there was much rejoicing and hype.
The Royal couple spent 6 weeks in sterile isolation at the Marriage-labs under strict surveillance by the researchers. The most notable part of the training involved a spectral harmonic analysis of the phrase 'I Do' (thought to be a variation of the phrase 'I Don't' which is Lord Marriages secret script euphemism for 'Dentists appointment' - numerous examples of which have been found scribbeled all over the notebook), so that every minute detail would be perfectly balanced and intoned.
The crowds awaited all over the word to see the first example of 'Marriage'. And it proved to be such a great success, that the trend had spread as far as Australia on no less than the following day, becoming the most popular and widespread of all social models.
Lord Reginald Winnifred Marriage, after whom the invention is named, first thought of combining a single sunny day out amongst family and friends, washed down with a number of varied potent beverages, with a lengthy period of time where people live together in what he called a 'Household' (after his great friend John A. House) in 1876. The idea went into oblivion amongst Lord Marriage's many other infamous theories, and was not unearthed until November 2010, when an old notebook was found in a London cellar by a man that had just become a father of his 5th child, and subsequently gone into hiding. The notebook received staggering attention from all sides of the national and international media, and it's theories were quickly published in Penguin paperback with an inviting pricetag of £6.99. The notebook became the most famous and hilarious jokebook of all times, surpassing similar precedents by well-known authors such as Hans von Lowerthetoiletseatpleasz and the Danish Andreas Itsagirl. It was not long, though, that a group of scientists noticed that Marriage's theories would become a perfect model for a family-based social unit - the finding of which had been in dire need even before the great Daddy-exctinction of 1922, which left the population in want of a better solution than chaining people to fridges to keep them home. So, in January 2011, the Marriage-laboratories were established under unscrupulous secrecy in an unknown location, somewhere between the Swiss and French borders.
According to Lord Marriage's theories, the original intention was a union between 7 people, a number that was chosen for it's symbolic value as well as because it coincided with number of days in week - itself an new invention at the time, having come about in the famous Week-symposium in Geneva the year before in 1875 curated by the Week brothers, Alfred and William - but scientists quickly reduced it to 2 people due to lack of research funding and logistics (the van used for the transportation of the researchers' sandwiches didn't pass the annual vehicle security check, and so sandwiches had to be taken to the Marriage-laboratory by bicycle, thus greatly reducing the means of research)). Also, Marriage had sketched a series of complicated chains and magnets to be installed in the newlyweds house and shoes, so that the amount of 'Family-time' (named after Lord Marriages pet cockatiel Fam-fam) could be controlled electronically to ensure sufficient daily amounts. However, the pages with the drawings and graphs mysteriously vanished during the research process, and no one bothered to go and look for them.
As the Marriage-model quickly started to emerge, the scientist decided to put it to the test. The list of potential guinea-pigs was huge, as the knowledge of a Marriage-model being researched from the world famous jokebook quickly reached the general public, and there were large demonstrations and queues forming outside all bookshops and Penguin publishing houses. To appease the crowds, the British Royal couple decided to volunteer - and there was much rejoicing and hype.
The Royal couple spent 6 weeks in sterile isolation at the Marriage-labs under strict surveillance by the researchers. The most notable part of the training involved a spectral harmonic analysis of the phrase 'I Do' (thought to be a variation of the phrase 'I Don't' which is Lord Marriages secret script euphemism for 'Dentists appointment' - numerous examples of which have been found scribbeled all over the notebook), so that every minute detail would be perfectly balanced and intoned.
The crowds awaited all over the word to see the first example of 'Marriage'. And it proved to be such a great success, that the trend had spread as far as Australia on no less than the following day, becoming the most popular and widespread of all social models.