La Fenicestä

Kävin lauantaina 14.7.2012 Savonlinnan Oopperajuhlilla katsomassa Kimmo Hakolan tilausoopperan, La Fenicen viimeisen esityksen. Olin kokemuksen jälkeen pitkään sanaton, enkä osannut sanoa siitä kenellekään kyselijälle mitään ennen seuraavaa aamua. Mielestäni kokonaisuus oli sekava, ja kokonaisteokseen (mukaanlukien siis lavastus, musiikki, teksti ja teatteri - mutta lähinnä teatteri ja teksti) oli ympätty liikaa, mutta ei tarpeeksi, että se olisi äärilleen viety, eli toimiva superfarssi. Juoni ei alun jälkeen juuri selvinnyt, ja teksti oli hyvin koukeroinen - ja musiikin ja esiintymisen koukerot eivät menneet tarpeeksi usein myötäkarvaa että viesti olisi mennyt perille.

Tämä sanottu, isot kuorokohtaukset olivat todella vaikuttavia, ja Fenicen palokohtaus yksi ikimuistoisempia hetkiä Olavinlinnassa ikinä (ajatella, että sekin lähinnä rajatun, odottavanoloisen musiikin ja valaistuksen kautta! ihanan yksinkertaista). Musiikki oli rikasta, mutta se oli usein jotenkin paniikinomaista, ja maanista. Silti minusta muun teoksen staffin (libretisti, lavastajan, sirkuskoreografin jne.) olisi pitänyt luottaa paremmin Hakolan scoreen - esityksestä jäi vähän sellainen maku, että kaiken sen muun sälän oli tarkoitus viedä huomiota pois musiikista ja juonesta. Ja niiden sirkuspellettien epätoivoinen Fenicenpelastusyritys vaikutti minun silmissäni Savonlinnan Oopperajuhlien pelastusyritykseltä ('Senza aqua!' = 'Ei ole rahaa!! Hahahaa!') - tosin ei siitä sen enempää, onhan tänä vuonna oopperajuhlilla peräti kolme uutta (tilaus)oopperaa, ja ensi vuonnakin tulossa yksi.

Eli viihdyttävän maaninen, muttei tarpeeksi maaninen, että teoksen voisi sanoa olleen mieletön, hulvaton kulttuuripoliittinen/ihmisluonteenkuvauksen farssi. Siitä jäätiin mielestäni muutaman pisteen päähän. Jos sama materiaali olisi levitetty tunnin pitemmälle esitykselle (tot. 3h), niin kokonaisuus olisi ehkä toiminut sulavammin. Nyt teoksessa oli hieman kiireen makua. Toisaalta, jos materiaali olisi paisunut vielä kiireisemmäksi ja kreisimmäksi, niin tuo 2h olisi voinut tuntua kuin juoksulta tuulikonetta vastaan, nauttien joka hektisestä hetkestä. Väliin mielestäni siis jäätiin.

Mutta, musiikki oli rehellistä.

Double Swansong

Granted, Schubert's 8th 'Unfinished' Symphony wasn't technically his dying piece, but I can't help but feeling 'death on manuscript paper' may have a gimmick in the programmers' mind for tonight's concert at the Musiikkitalo in Helsinki - featuring the aforementioned Schubert alongside the Mahler Mastodont, the 9th Symphony.

The musicians of the FRSO were - for the most part - on fire, with the lead of the curvy Jukka-Pekka Saraste. Every individual player with some significant soloistic contributions - meaning everyone in the Mahler - brought their interpretations with unforeseen crust and character. This was most apparent in the multi-dimensional third movement:

The miniature theater of the musicians was gripping to watch. It was as if they were playing interlocking chamber-pieces on a joint stage, all in fresh pseudo-coincidental nonchalance. "So what!" cackles the triple-stranger from his untimely grave along with every sudden change of mood. When I say sudden, I really mean that while listening, I have no idea how long Mahler streches or how quickly he compresses an idea - they get centrifuged so fast that it's one and the same if he brings strands from the outside or from within the 'first bar'-nucleus. Useless to follow the entries of the theme for further than the first couple of minutes, this 3rd movement is a wave that can only be understood in hindsight. The logic burns through with the entry and exit of the klezmer band.

Burleske. So what.