La Fenicestä

Kävin lauantaina 14.7.2012 Savonlinnan Oopperajuhlilla katsomassa Kimmo Hakolan tilausoopperan, La Fenicen viimeisen esityksen. Olin kokemuksen jälkeen pitkään sanaton, enkä osannut sanoa siitä kenellekään kyselijälle mitään ennen seuraavaa aamua. Mielestäni kokonaisuus oli sekava, ja kokonaisteokseen (mukaanlukien siis lavastus, musiikki, teksti ja teatteri - mutta lähinnä teatteri ja teksti) oli ympätty liikaa, mutta ei tarpeeksi, että se olisi äärilleen viety, eli toimiva superfarssi. Juoni ei alun jälkeen juuri selvinnyt, ja teksti oli hyvin koukeroinen - ja musiikin ja esiintymisen koukerot eivät menneet tarpeeksi usein myötäkarvaa että viesti olisi mennyt perille.

Tämä sanottu, isot kuorokohtaukset olivat todella vaikuttavia, ja Fenicen palokohtaus yksi ikimuistoisempia hetkiä Olavinlinnassa ikinä (ajatella, että sekin lähinnä rajatun, odottavanoloisen musiikin ja valaistuksen kautta! ihanan yksinkertaista). Musiikki oli rikasta, mutta se oli usein jotenkin paniikinomaista, ja maanista. Silti minusta muun teoksen staffin (libretisti, lavastajan, sirkuskoreografin jne.) olisi pitänyt luottaa paremmin Hakolan scoreen - esityksestä jäi vähän sellainen maku, että kaiken sen muun sälän oli tarkoitus viedä huomiota pois musiikista ja juonesta. Ja niiden sirkuspellettien epätoivoinen Fenicenpelastusyritys vaikutti minun silmissäni Savonlinnan Oopperajuhlien pelastusyritykseltä ('Senza aqua!' = 'Ei ole rahaa!! Hahahaa!') - tosin ei siitä sen enempää, onhan tänä vuonna oopperajuhlilla peräti kolme uutta (tilaus)oopperaa, ja ensi vuonnakin tulossa yksi.

Eli viihdyttävän maaninen, muttei tarpeeksi maaninen, että teoksen voisi sanoa olleen mieletön, hulvaton kulttuuripoliittinen/ihmisluonteenkuvauksen farssi. Siitä jäätiin mielestäni muutaman pisteen päähän. Jos sama materiaali olisi levitetty tunnin pitemmälle esitykselle (tot. 3h), niin kokonaisuus olisi ehkä toiminut sulavammin. Nyt teoksessa oli hieman kiireen makua. Toisaalta, jos materiaali olisi paisunut vielä kiireisemmäksi ja kreisimmäksi, niin tuo 2h olisi voinut tuntua kuin juoksulta tuulikonetta vastaan, nauttien joka hektisestä hetkestä. Väliin mielestäni siis jäätiin.

Mutta, musiikki oli rehellistä.

Myös oopperaväki tietää Movember:in

Simon Holt sanoi kerran, että voi lopettaa säveltämisen sitten kun onnistuu sijoittamaan teokseensa uskottavan kaksoislautasiskun, ja päästyään näin osaamisensa ja uransa huipulle.

Tämän anekdootin kerroin (hyvällä tarkoituksella – vaikka lausahduksesta olisi helposti saanut pirullisemmankin) myös ’Yhden yön juttu’-oopperan säveltäjälle, Olli Kortekankaalle esityksen jälkeen, nimittäin kaksoislautasisku orkesterimontusta pirteästi kajahtaakin oopperan soidessa kiihkeimmin.

Kortekankaan Michael Baranin librettoon säveltämä kaksituntinen ’Yhden yön juttu’ on Sibelius-Akatemian laulumusiikin osaston tilausteos, joka soi loka-marraskuussa uudessa Musiikkitalon Sonore-salissa sekä oppilas- että ammattilaisvoimin. Pitkän uran oopperakapellimestarina mm. Savonlinnan Oopperajuhlilla tehneen Markus Lehtisen aloitteesta lähtenyt projekti huipentuu kahdeksaan esitykseen vuorottelevalla kokoonpanolla.

Lytätkää minut loppuunkaluttujen leimojen lekalla, mutta tämä teos on postmoderni. Teoksen vahvuus on sen kyvyssä vetää maailmanmenosta mitä moninaisimpia ja surrealistisimpia rihmoja, joista säveltäjä oman ajatusmaailmansa puikoilla kutoo mattoa myytäväksi. Säveltäjällään on selvästi dramaturgian taju kohdallaan kyetessään luontevasti venyttää aikaa tarpeisiinsa ja luomaan vaikuttavan solmujen avautumisen pahimman kriisin jälkeen, jossa teoksen osaset ovat juuri paikallaan (en puhu nyt lopun duetosta päähenkilön Axen ja Ainutin välillä – sen pentatoninen harmonia avaa solmut mielestäni liiankin höllälle, saattaen juuri äskettäin kovia kokeneet hahmot tahattoman naurunalaisiksi. Modernistipaholainen huomauttaisi, että tässä nostaa jälleen päätään ongelma funktionaalisen konsonanssin käyttämisestä pelkkänä työkaluna muiden joukossa).

Silti koen kutkuttavan potentiaalin omaavien juonirihmojen käytön teoksessa liian kiltiksi. On maininta transeksuaalista, haalea jazztrio, kolme kissaa laudalla sekä lainaukset Murakamista ja Sibeliuksen 1. Sinfoniasta – mutta todelliset, tilanteiden vahvat etabloitumiset jäävät valitettavan vähiin. Mielestäni teoksessa olisi ainesta vielä syvemmälle koluamiselle – niin paljon kiinnostavaa materiaalia on pinnalta käsin havaittavissa. Saattaa toki olla, että saan mitä haluan toisella kuuntelukerralla. Ehkä teoksessa on tasoja, joista en osannut tämäniltaisessa esityksessä uneksiakaan.

Ai niin, ja päähenkilö pohtii oopperan lopussa viiksien kasvattamista – ja peittää raivostuttavasti tällä repliikillään sen mitä hänen piti sanoa, eli sen mikä olisi voinut olla oopperan Rosebud.