Béla Bartók: Alttoviulukonsertto, Sz120

I. Moderato
II. Adagio religioso
III. Allegro vivace

Ehkä tärkein asia, joka tulee tietää Béla Bartókin Alttoviulukonsertosta on, että se ei ole Bartókin säveltämä. Ei ainakaan sellaisena, kun me sen tänä iltana kuulemme.

Bartók jätti kuolemansa jälkeen pinon luonnoksia ja käsikirjoituksia, jotka tuottivat päänvaivaa siksikin, että se näytti sisältävän sekaisin sekä hänen kiireellisesti valmistuneen kolmannen Pianokonserton että keskeneräisen Alttoviulukonserton nuottimateriaalia. Jälkimmäinen oli tunnetun skotlantilaisen alttoviulistin William Primrosen vuoden 1944 lopussa tilaama teos, jonka luomisen säveltäjä yllättäen keskeytti kirjoittaakseen edellisen nuorelle vaimolleen Dittalle, joka sittemmin väitti sen olevan vastine olemattomalle rahalliselle perinnölle; Bartókin tulonlähteet – luennoinnista ja konsertoinnista – kun olivat leukemiansa myötä ehtyneet viimeisinä vuosina. Kiireestä kertoo myös se, että Bartók kirjoitti Pianokonserton viimeiselle sivulle

vége [loppu]

sanan joka ei esiinny missään muussa Bartókin teoksessa.

Heti säveltäjän kuoleman jälkeen, Primrose otti asiakseen saattaa teos päätökseen. Yhdessä Bartókin perikunnan kanssa hän antoi tehtävän säveltäjän ystävälle Tibor Serlylle, joka muutamassa vuodessa orkestroi ja sovitti katkonaisista, suurpiirteisistä ja soitintamattomista luonnoksista eheän kokonaisuuden. Se että Bartók jätti Alttoviulukonserton soitintamatta on hyvin poikkeuksellista, sillä hän orkestroi kappaleensa yleensä aina alusta lähtien, tai ainakin varhaisessa vaiheessa.

Vajaa puolituntinen teos on kolmiosainen, mutta sen voi mieltää myös yhdeksi pitkäksi kaareksi. Osat seuraavat toisiaan tauotta ja sekä toista että kolmatta osaa edeltää lyhyt – tyylillisesti sekä seuraajaansa että edeltäjäänsä erilainen – johdanto. Serly kävi Bartókin perikunnan kanssa pitkään keskustelua mahdollisesta neljännestä osasta, jonka jäämistöä nämä kaksi johdantoa saattaisivat olla. Lopulta Serly päätti lyhentää kolmannen osan johdantoa yhdeksällä tahdilla parantaakseen koko teoksen sujuvuutta, unohtaen mahdollisuuden neljännestä osasta. Tämä päätös puhuu mielestäni teoksen luontaisen yksiosaisuuden puolesta.

Siitä huolimatta että kappale ilmestyi maailmaan väkisin, kuin pusertimen läpi, sen sävelkulut ja sointimaailmat ovat hämmästyttävän luonnollisia. Hauskana anekdoottina haluan mainita, että Alttoviulukonserttoa syvällisesti tutkinut Uusseelantilainen Donald Maurice kuuli paikallisen tui-linnun visertävän lähes identtisesti konserton ensimmäiset kuusi nuottia (a-f-es-c-b-es). Tämä ei ole yllättävää, sillä kadehdittavan tarkan ja arvostelukykyisen korvan omaava Bartók rakensi musiikkinsa vahvasti kuulemansa ympärille. Unkarin, Anatolian, Arabian sekä Skotlannin kansanmusiikin lisäksi on todennäköistä, että hän otti vaikutteita myös luonnonäänistä. Toisen osan nopeat huilu- ja klarinettijuoksutukset kuulostavatkin lintujen viserrykseltä, puhumattakaan mielikuvia laajoista sinikantisista maisemista herättävistä avoimista ja kirkkaankevyistä jousien sointupylväistä toisen osan alussa. Selvää on kuitenkin, että niin säveltäjä kuin tutkijakin kuulee luonnossa usein sen minkä haluaa.

On tärkeätä todeta, että ilman Serlyn toteutusta teos ei olisi koskaan nähnyt päivänvaloa, ja niittänyt mainetta tuhansilla esityksillä ja levytyksillä alkaen joulukuun 1949 kantaesityksestä. Teoksesta on sittemmin julkaistu neljä muuta versiota, joskin Serlyn on vakiintunut viralliseksi. Väittely teoksen aitoudesta ja alkuperäisyydestä jatkuu yhä.

Alttoviulukonserttoa ei turhaan tituleerata Bartókin joutsenlauluksi. Se on pitkälti hänen sävelkielen, tyylin ja muodonrakennustekniikan synteesi, ja tuo ansaitusti esiin soittimen, joka on säveltäjän aikaisemmassa musiikissa kertonut toisinaan raskaasta koti-ikävästä, toisinaan alkukantaisesta viisaudesta mystisen kylänvanhimman paikalla, toisinaan avannut mustia ajatusmaailmoja kalmanvihreässä valossa ja viimein ilmentänyt taivaallista rauhaa.


Lähteet:
Maurice, Donald Bartók’s Viola Concerto, (New York, 2004)

Musique d’ameublement

If all the pieces in the concert on Wednesday night at Musiikkitalo,in Helsinki would have been previously unknown to me, I would’ve thought that they were written in chronological order. This would mean that – although the concert saw the world premiere of Uljas Pulkkis’ Piano Concerto, written for Henri Sigfridsson, who’s also giving the first two performances – the concluding Sibelius’ 4th Symphony takes on the role of the beacon-bearing bow of western art music. However rightful this statement may sound to the fervent Sibelian, I find it rather curious in an almost unholy way.

Be this as it may, Pulkkis’ new work is striking, not least for the obvious eschewing of the modernist school. It shamelessly sets out to present what the composer wants, without restraints. This seemingly hedonistic approach is, in principle, refreshing – but somehow I couldn’t feel freshness in this piece. Perhaps this is due to my expectations: as of yet, I only know a little about the composer’s work – but my mind was subliminally set to something along the lines of what one might hear at a Music of Today -concert at the Royal Festival Hall in London, or even at the Philharmonie in Berlin. Bound to be disappointed? I certainly don’t think so – but this is, of course, my problem.

What I failed to understand was, that this was a big concert with two performances, aimed at the largest possible public, and that this was an orchestral piece – not an ensemble piece, where cutting-edge lingo can successfully be bound into a tighter and potentially more widely tangible package with more ease and fewer rehearsal hours. On the other hand – these factors should be second hand to a composer unearthing his vision. Perhaps I simply misjudged what Pulkkis was aiming at. Back to point e).

Expectations are governed largely to what one wants to hear. I wanted to hear a fresh take on an old machine – a new look at the soloist/accompanist schism – something that cleverly draws from musical tradition and builds on it. This is also my problem, yes, but forgetting the previous three I-want-to-hears, am I not right to expect something unheard of when going to see a world premiere?

Maybe Pulkkis wanted to create something undateable? In that case I would retort that it sounds certainly older than the Sibelius played alongside it (now to think of it, an unfortunate twist in an otherwise good programming principle: Sibelius 4 works very well alongside modern repertoire, the old man being something of a modernist honoraris – this being especially the case with this particular concert). Maybe his intent was to recreate a romantic concerto? This came across my mind very early on, and I proceeded to remove my contemporary ears – and listen to the piece, as if it would’ve been Wagner’s or Nielsen’s long lost Piano Concerto. I very quickly realized what a ridiculous attitude this was to take – I’m now imposing just another historical period on the piece. What went wrong in my listening?

Perhaps this was, for Pulkkis, and unheard-of piece. In that case I can but disagree, and go about my business as he will undoubtedly do as well.

As one xkcd comic-strip shows, a scientist is not, in fact, happy at all to work in a frictionless vacuum. This is the same for a keen listener of classical music – or at least to someone that listens to music as part of his profession. The tradition and historical development of western art music exists in the now. Even any eschewing action is done in relation to it, not to mention any sign of indifference. It is impossible to listen to something impartially. Hear we may, but listening demands enough attention from the human brain to draw up connections and contexts. Perhaps I should’ve just heard the piece – but then I wouldn’t have felt as involved. Perhaps the composer didn’t want me to get involved? Was this music just to be heard?