Kuinka banaani syödään / How to eat a banana

Alan olla sitä mieltä, että banaaninsyöjät jakautuvat kolmeen koulukuntaan:

a) ne, jotka aina avaavat banaanin kahvapäästä (ns. väärä taktiikka)
b) ne, jotka aina avaavat sen toisesta päästä eli sieltä missä sijaitsee siemen (’apinatkin tekevät näin’) ja
c) ne, jotka vuorottelevat edellisiä tekniikoita tilanteen (esim. hedelmän kypsyyden) mukaan. Tämän lahkon syöjät voidaan edelleen jakaa kahteen osaan sillä periaatteella, että kumpi edellä mainituista tekniikoista on heille luontevin ja siis useimmin käytetty (ci ja cii).

Jos minulta kysytään, kaikki keinot ovat sallittuja, kuhan banaanin saa syötyä, ja siitä ei koidu haittaa muille kuin itse banaanille (joskin periaatteessa ihminen edesauttaa banaanin siemenen kulkeutumista kasvualustalleen – mutta käytännössä tämä ei näillä leveysasteilla toteudu).


- - - -


I’m beginning to think that banana-eating people are divided into 3 schools of thought:

a) the ones that open the banana from its handle (the so called wrong way)
b) the ones that open it from the other end, wherein the seed lies (’even monkeys do it’) and
c) the ones who alternate between the two previous techniques depending on the situation (eg. the ripeness of the fruit). The people in this sect can be divided into further 2 groups according to their preferred, and so most utilised of the aforementioned techniques (ci and cii).

If you ask me, however, the end justifies the means as long as no harm is caused to anyone except for the banana (although in theory the human being acts as a courier between seed and plant – albeit not so successfully on these latitudes).

Béla Bartók: Alttoviulukonsertto, Sz120

I. Moderato
II. Adagio religioso
III. Allegro vivace

Ehkä tärkein asia, joka tulee tietää Béla Bartókin Alttoviulukonsertosta on, että se ei ole Bartókin säveltämä. Ei ainakaan sellaisena, kun me sen tänä iltana kuulemme.

Bartók jätti kuolemansa jälkeen pinon luonnoksia ja käsikirjoituksia, jotka tuottivat päänvaivaa siksikin, että se näytti sisältävän sekaisin sekä hänen kiireellisesti valmistuneen kolmannen Pianokonserton että keskeneräisen Alttoviulukonserton nuottimateriaalia. Jälkimmäinen oli tunnetun skotlantilaisen alttoviulistin William Primrosen vuoden 1944 lopussa tilaama teos, jonka luomisen säveltäjä yllättäen keskeytti kirjoittaakseen edellisen nuorelle vaimolleen Dittalle, joka sittemmin väitti sen olevan vastine olemattomalle rahalliselle perinnölle; Bartókin tulonlähteet – luennoinnista ja konsertoinnista – kun olivat leukemiansa myötä ehtyneet viimeisinä vuosina. Kiireestä kertoo myös se, että Bartók kirjoitti Pianokonserton viimeiselle sivulle

vége [loppu]

sanan joka ei esiinny missään muussa Bartókin teoksessa.

Heti säveltäjän kuoleman jälkeen, Primrose otti asiakseen saattaa teos päätökseen. Yhdessä Bartókin perikunnan kanssa hän antoi tehtävän säveltäjän ystävälle Tibor Serlylle, joka muutamassa vuodessa orkestroi ja sovitti katkonaisista, suurpiirteisistä ja soitintamattomista luonnoksista eheän kokonaisuuden. Se että Bartók jätti Alttoviulukonserton soitintamatta on hyvin poikkeuksellista, sillä hän orkestroi kappaleensa yleensä aina alusta lähtien, tai ainakin varhaisessa vaiheessa.

Vajaa puolituntinen teos on kolmiosainen, mutta sen voi mieltää myös yhdeksi pitkäksi kaareksi. Osat seuraavat toisiaan tauotta ja sekä toista että kolmatta osaa edeltää lyhyt – tyylillisesti sekä seuraajaansa että edeltäjäänsä erilainen – johdanto. Serly kävi Bartókin perikunnan kanssa pitkään keskustelua mahdollisesta neljännestä osasta, jonka jäämistöä nämä kaksi johdantoa saattaisivat olla. Lopulta Serly päätti lyhentää kolmannen osan johdantoa yhdeksällä tahdilla parantaakseen koko teoksen sujuvuutta, unohtaen mahdollisuuden neljännestä osasta. Tämä päätös puhuu mielestäni teoksen luontaisen yksiosaisuuden puolesta.

Siitä huolimatta että kappale ilmestyi maailmaan väkisin, kuin pusertimen läpi, sen sävelkulut ja sointimaailmat ovat hämmästyttävän luonnollisia. Hauskana anekdoottina haluan mainita, että Alttoviulukonserttoa syvällisesti tutkinut Uusseelantilainen Donald Maurice kuuli paikallisen tui-linnun visertävän lähes identtisesti konserton ensimmäiset kuusi nuottia (a-f-es-c-b-es). Tämä ei ole yllättävää, sillä kadehdittavan tarkan ja arvostelukykyisen korvan omaava Bartók rakensi musiikkinsa vahvasti kuulemansa ympärille. Unkarin, Anatolian, Arabian sekä Skotlannin kansanmusiikin lisäksi on todennäköistä, että hän otti vaikutteita myös luonnonäänistä. Toisen osan nopeat huilu- ja klarinettijuoksutukset kuulostavatkin lintujen viserrykseltä, puhumattakaan mielikuvia laajoista sinikantisista maisemista herättävistä avoimista ja kirkkaankevyistä jousien sointupylväistä toisen osan alussa. Selvää on kuitenkin, että niin säveltäjä kuin tutkijakin kuulee luonnossa usein sen minkä haluaa.

On tärkeätä todeta, että ilman Serlyn toteutusta teos ei olisi koskaan nähnyt päivänvaloa, ja niittänyt mainetta tuhansilla esityksillä ja levytyksillä alkaen joulukuun 1949 kantaesityksestä. Teoksesta on sittemmin julkaistu neljä muuta versiota, joskin Serlyn on vakiintunut viralliseksi. Väittely teoksen aitoudesta ja alkuperäisyydestä jatkuu yhä.

Alttoviulukonserttoa ei turhaan tituleerata Bartókin joutsenlauluksi. Se on pitkälti hänen sävelkielen, tyylin ja muodonrakennustekniikan synteesi, ja tuo ansaitusti esiin soittimen, joka on säveltäjän aikaisemmassa musiikissa kertonut toisinaan raskaasta koti-ikävästä, toisinaan alkukantaisesta viisaudesta mystisen kylänvanhimman paikalla, toisinaan avannut mustia ajatusmaailmoja kalmanvihreässä valossa ja viimein ilmentänyt taivaallista rauhaa.


Lähteet:
Maurice, Donald Bartók’s Viola Concerto, (New York, 2004)

poco f

...is a brilliantly ambiguous dynamic marking. It can mean that something should sound louder than the precedent, as well as softer – depending naturally on the precedent dynamic; p in the former, f in the latter. It cleverly provides a more street-credible (or noble, as it were) version of the somewhat uninteresting mf. It can also help to override the danger of the music becoming dynamically too polarised or megalomaniac in nature, although it’s use in full orchestral tutti (as seen in some of the later works by Sibelius, namely 5th and 7th symphonies) communicates a feeling of grandeur that doesn’t even sound withheld or reserved, to name but one contradicting example.

The obvious danger in using this marking is that the performer is left 'a son propre chef’ [rt. from his own initiative] to decide in what mood and volume to play – but this is the case (but not too strictly) anyway, at the end of the day.

Or at least, more often than composers would like to admit. But then I wouldn't know, I'm on the hoodblinked side.

The RE[G]AL Wedding

Wedding fever has taken over the world, as couples as far as Australia have decided to spread the new invention of 'Marriage' [mæ'redž]. Just a couple of days ago, the British Royal couple demonstrated the first ever public performance of this remarkable find with great success, and incredible ease and smoothness - all due to careful development, research and training over many concentrated months.

Lord Reginald Winnifred Marriage, after whom the invention is named, first thought of combining a single sunny day out amongst family and friends, washed down with a number of varied potent beverages, with a lengthy period of time where people live together in what he called a 'Household' (after his great friend John A. House) in 1876. The idea went into oblivion amongst Lord Marriage's many other infamous theories, and was not unearthed until November 2010, when an old notebook was found in a London cellar by a man that had just become a father of his 5th child, and subsequently gone into hiding. The notebook received staggering attention from all sides of the national and international media, and it's theories were quickly published in Penguin paperback with an inviting pricetag of £6.99. The notebook became the most famous and hilarious jokebook of all times, surpassing similar precedents by well-known authors such as Hans von Lowerthetoiletseatpleasz and the Danish Andreas Itsagirl. It was not long, though, that a group of scientists noticed that Marriage's theories would become a perfect model for a family-based social unit - the finding of which had been in dire need even before the great Daddy-exctinction of 1922, which left the population in want of a better solution than chaining people to fridges to keep them home. So, in January 2011, the Marriage-laboratories were established under unscrupulous secrecy in an unknown location, somewhere between the Swiss and French borders.

According to Lord Marriage's theories, the original intention was a union between 7 people, a number that was chosen for it's symbolic value as well as because it coincided with number of days in week - itself an new invention at the time, having come about in the famous Week-symposium in Geneva the year before in 1875 curated by the Week brothers, Alfred and William - but scientists quickly reduced it to 2 people due to lack of research funding and logistics (the van used for the transportation of the researchers' sandwiches didn't pass the annual vehicle security check, and so sandwiches had to be taken to the Marriage-laboratory by bicycle, thus greatly reducing the means of research)). Also, Marriage had sketched a series of complicated chains and magnets to be installed in the newlyweds house and shoes, so that the amount of 'Family-time' (named after Lord Marriages pet cockatiel Fam-fam) could be controlled electronically to ensure sufficient daily amounts. However, the pages with the drawings and graphs mysteriously vanished during the research process, and no one bothered to go and look for them.

As the Marriage-model quickly started to emerge, the scientist decided to put it to the test. The list of potential guinea-pigs was huge, as the knowledge of a Marriage-model being researched from the world famous jokebook quickly reached the general public, and there were large demonstrations and queues forming outside all bookshops and Penguin publishing houses. To appease the crowds, the British Royal couple decided to volunteer - and there was much rejoicing and hype.

The Royal couple spent 6 weeks in sterile isolation at the Marriage-labs under strict surveillance by the researchers. The most notable part of the training involved a spectral harmonic analysis of the phrase 'I Do' (thought to be a variation of the phrase 'I Don't' which is Lord Marriages secret script euphemism for 'Dentists appointment' - numerous examples of which have been found scribbeled all over the notebook), so that every minute detail would be perfectly balanced and intoned.

The crowds awaited all over the word to see the first example of 'Marriage'. And it proved to be such a great success, that the trend had spread as far as Australia on no less than the following day, becoming the most popular and widespread of all social models.