I’d rather talk about last Thursday's (17.11) concert with the Finnish Radio Symphony Orchestra, conducted by Hannu Lintu.
For me, the high point of the cleverly programmed concert (‘Feria-sandwich’ as Lintu named it) is Anders Hillborg’s Dreaming River. In it, soundworlds and styles follow each other so seamlessly, that as a listener you don’t realise you’ve entered a new world until you are already well past the threshold and already in the midst of it. The same can be said about perception of dreams – but who can be certain. Dreaming River only deals with certainty and erected monoliths at the passing. The real focus is in the transition.
No, not in the same way as Him – this music is much more porous.
The concept of pebbles thrown into the water to create an immediate resultant percussion – and varying the impacts to create respective, different responses – is not unheard of, but Hillborg presents it with good taste. Two Chinese Suonas at either side of the nest that is the stage in the main concert hall of Musiikkitalo in Helsinki, incant the two pitches that set the particles vibrating; the vibrations further enhanced by the innate hoarseness the reedy sound. Wonderful interpretations of small disturbances in an otherwise quite smooth airflow follow: the piece grows very naturally out of this setting, but very quickly – and as stated above, somehow imperceptibly – changes into other, seemingly unrelated moods.
What a catharsis it is then, when near the end original material returns. We had forgotten about the proto-oboes. The performance can still be heard at the Yle web-player. The piece is also in Spotify, conducted by Salonen.
Is has to now be said, and I am baffled by this change of stance, that an English noun being qualified by an English adjective or by a present participle, which is a common format for the title of a piece of western art music since the 1970s, does not necessarily make it uninteresting.
Memo: The FRSO have gotten accustomed to their new home pitch, but the over-enhanced string section needs more space in the player’s consciousness (can’t wait to hear Apollon musagète, Music for SP&Celesta or Shostakovich’s 14th Symphony in there though; as the stage itself acts as though it is a string instrument of gargantuan proportions).
perjantai 25. marraskuuta 2011
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
Kuinka banaani syödään / How to eat a banana
Alan olla sitä mieltä, että banaaninsyöjät jakautuvat kolmeen koulukuntaan:
Jos minulta kysytään, kaikki keinot ovat sallittuja, kuhan banaanin saa syötyä, ja siitä ei koidu haittaa muille kuin itse banaanille (joskin periaatteessa ihminen edesauttaa banaanin siemenen kulkeutumista kasvualustalleen – mutta käytännössä tämä ei näillä leveysasteilla toteudu).
- - - -
I’m beginning to think that banana-eating people are divided into 3 schools of thought:
If you ask me, however, the end justifies the means as long as no harm is caused to anyone except for the banana (although in theory the human being acts as a courier between seed and plant – albeit not so successfully on these latitudes).
a) ne, jotka aina avaavat banaanin kahvapäästä (ns. väärä taktiikka)
b) ne, jotka aina avaavat sen toisesta päästä eli sieltä missä sijaitsee siemen (’apinatkin tekevät näin’) ja
c) ne, jotka vuorottelevat edellisiä tekniikoita tilanteen (esim. hedelmän kypsyyden) mukaan. Tämän lahkon syöjät voidaan edelleen jakaa kahteen osaan sillä periaatteella, että kumpi edellä mainituista tekniikoista on heille luontevin ja siis useimmin käytetty (ci ja cii).
Jos minulta kysytään, kaikki keinot ovat sallittuja, kuhan banaanin saa syötyä, ja siitä ei koidu haittaa muille kuin itse banaanille (joskin periaatteessa ihminen edesauttaa banaanin siemenen kulkeutumista kasvualustalleen – mutta käytännössä tämä ei näillä leveysasteilla toteudu).
- - - -
I’m beginning to think that banana-eating people are divided into 3 schools of thought:
a) the ones that open the banana from its handle (the so called wrong way)
b) the ones that open it from the other end, wherein the seed lies (’even monkeys do it’) and
c) the ones who alternate between the two previous techniques depending on the situation (eg. the ripeness of the fruit). The people in this sect can be divided into further 2 groups according to their preferred, and so most utilised of the aforementioned techniques (ci and cii).
If you ask me, however, the end justifies the means as long as no harm is caused to anyone except for the banana (although in theory the human being acts as a courier between seed and plant – albeit not so successfully on these latitudes).
lauantai 12. marraskuuta 2011
Béla Bartók: Alttoviulukonsertto, Sz120
I. Moderato
II. Adagio religioso
III. Allegro vivace
Ehkä tärkein asia, joka tulee tietää Béla Bartókin Alttoviulukonsertosta on, että se ei ole Bartókin säveltämä. Ei ainakaan sellaisena, kun me sen tänä iltana kuulemme.
Bartók jätti kuolemansa jälkeen pinon luonnoksia ja käsikirjoituksia, jotka tuottivat päänvaivaa siksikin, että se näytti sisältävän sekaisin sekä hänen kiireellisesti valmistuneen kolmannen Pianokonserton että keskeneräisen Alttoviulukonserton nuottimateriaalia. Jälkimmäinen oli tunnetun skotlantilaisen alttoviulistin William Primrosen vuoden 1944 lopussa tilaama teos, jonka luomisen säveltäjä yllättäen keskeytti kirjoittaakseen edellisen nuorelle vaimolleen Dittalle, joka sittemmin väitti sen olevan vastine olemattomalle rahalliselle perinnölle; Bartókin tulonlähteet – luennoinnista ja konsertoinnista – kun olivat leukemiansa myötä ehtyneet viimeisinä vuosina. Kiireestä kertoo myös se, että Bartók kirjoitti Pianokonserton viimeiselle sivulle
Heti säveltäjän kuoleman jälkeen, Primrose otti asiakseen saattaa teos päätökseen. Yhdessä Bartókin perikunnan kanssa hän antoi tehtävän säveltäjän ystävälle Tibor Serlylle, joka muutamassa vuodessa orkestroi ja sovitti katkonaisista, suurpiirteisistä ja soitintamattomista luonnoksista eheän kokonaisuuden. Se että Bartók jätti Alttoviulukonserton soitintamatta on hyvin poikkeuksellista, sillä hän orkestroi kappaleensa yleensä aina alusta lähtien, tai ainakin varhaisessa vaiheessa.
Vajaa puolituntinen teos on kolmiosainen, mutta sen voi mieltää myös yhdeksi pitkäksi kaareksi. Osat seuraavat toisiaan tauotta ja sekä toista että kolmatta osaa edeltää lyhyt – tyylillisesti sekä seuraajaansa että edeltäjäänsä erilainen – johdanto. Serly kävi Bartókin perikunnan kanssa pitkään keskustelua mahdollisesta neljännestä osasta, jonka jäämistöä nämä kaksi johdantoa saattaisivat olla. Lopulta Serly päätti lyhentää kolmannen osan johdantoa yhdeksällä tahdilla parantaakseen koko teoksen sujuvuutta, unohtaen mahdollisuuden neljännestä osasta. Tämä päätös puhuu mielestäni teoksen luontaisen yksiosaisuuden puolesta.
Siitä huolimatta että kappale ilmestyi maailmaan väkisin, kuin pusertimen läpi, sen sävelkulut ja sointimaailmat ovat hämmästyttävän luonnollisia. Hauskana anekdoottina haluan mainita, että Alttoviulukonserttoa syvällisesti tutkinut Uusseelantilainen Donald Maurice kuuli paikallisen tui-linnun visertävän lähes identtisesti konserton ensimmäiset kuusi nuottia (a-f-es-c-b-es). Tämä ei ole yllättävää, sillä kadehdittavan tarkan ja arvostelukykyisen korvan omaava Bartók rakensi musiikkinsa vahvasti kuulemansa ympärille. Unkarin, Anatolian, Arabian sekä Skotlannin kansanmusiikin lisäksi on todennäköistä, että hän otti vaikutteita myös luonnonäänistä. Toisen osan nopeat huilu- ja klarinettijuoksutukset kuulostavatkin lintujen viserrykseltä, puhumattakaan mielikuvia laajoista sinikantisista maisemista herättävistä avoimista ja kirkkaankevyistä jousien sointupylväistä toisen osan alussa. Selvää on kuitenkin, että niin säveltäjä kuin tutkijakin kuulee luonnossa usein sen minkä haluaa.
On tärkeätä todeta, että ilman Serlyn toteutusta teos ei olisi koskaan nähnyt päivänvaloa, ja niittänyt mainetta tuhansilla esityksillä ja levytyksillä alkaen joulukuun 1949 kantaesityksestä. Teoksesta on sittemmin julkaistu neljä muuta versiota, joskin Serlyn on vakiintunut viralliseksi. Väittely teoksen aitoudesta ja alkuperäisyydestä jatkuu yhä.
Alttoviulukonserttoa ei turhaan tituleerata Bartókin joutsenlauluksi. Se on pitkälti hänen sävelkielen, tyylin ja muodonrakennustekniikan synteesi, ja tuo ansaitusti esiin soittimen, joka on säveltäjän aikaisemmassa musiikissa kertonut toisinaan raskaasta koti-ikävästä, toisinaan alkukantaisesta viisaudesta mystisen kylänvanhimman paikalla, toisinaan avannut mustia ajatusmaailmoja kalmanvihreässä valossa ja viimein ilmentänyt taivaallista rauhaa.
Lähteet:
Maurice, Donald Bartók’s Viola Concerto, (New York, 2004)
II. Adagio religioso
III. Allegro vivace
Ehkä tärkein asia, joka tulee tietää Béla Bartókin Alttoviulukonsertosta on, että se ei ole Bartókin säveltämä. Ei ainakaan sellaisena, kun me sen tänä iltana kuulemme.
Bartók jätti kuolemansa jälkeen pinon luonnoksia ja käsikirjoituksia, jotka tuottivat päänvaivaa siksikin, että se näytti sisältävän sekaisin sekä hänen kiireellisesti valmistuneen kolmannen Pianokonserton että keskeneräisen Alttoviulukonserton nuottimateriaalia. Jälkimmäinen oli tunnetun skotlantilaisen alttoviulistin William Primrosen vuoden 1944 lopussa tilaama teos, jonka luomisen säveltäjä yllättäen keskeytti kirjoittaakseen edellisen nuorelle vaimolleen Dittalle, joka sittemmin väitti sen olevan vastine olemattomalle rahalliselle perinnölle; Bartókin tulonlähteet – luennoinnista ja konsertoinnista – kun olivat leukemiansa myötä ehtyneet viimeisinä vuosina. Kiireestä kertoo myös se, että Bartók kirjoitti Pianokonserton viimeiselle sivulle
vége [loppu]sanan joka ei esiinny missään muussa Bartókin teoksessa.
Heti säveltäjän kuoleman jälkeen, Primrose otti asiakseen saattaa teos päätökseen. Yhdessä Bartókin perikunnan kanssa hän antoi tehtävän säveltäjän ystävälle Tibor Serlylle, joka muutamassa vuodessa orkestroi ja sovitti katkonaisista, suurpiirteisistä ja soitintamattomista luonnoksista eheän kokonaisuuden. Se että Bartók jätti Alttoviulukonserton soitintamatta on hyvin poikkeuksellista, sillä hän orkestroi kappaleensa yleensä aina alusta lähtien, tai ainakin varhaisessa vaiheessa.
Vajaa puolituntinen teos on kolmiosainen, mutta sen voi mieltää myös yhdeksi pitkäksi kaareksi. Osat seuraavat toisiaan tauotta ja sekä toista että kolmatta osaa edeltää lyhyt – tyylillisesti sekä seuraajaansa että edeltäjäänsä erilainen – johdanto. Serly kävi Bartókin perikunnan kanssa pitkään keskustelua mahdollisesta neljännestä osasta, jonka jäämistöä nämä kaksi johdantoa saattaisivat olla. Lopulta Serly päätti lyhentää kolmannen osan johdantoa yhdeksällä tahdilla parantaakseen koko teoksen sujuvuutta, unohtaen mahdollisuuden neljännestä osasta. Tämä päätös puhuu mielestäni teoksen luontaisen yksiosaisuuden puolesta.
Siitä huolimatta että kappale ilmestyi maailmaan väkisin, kuin pusertimen läpi, sen sävelkulut ja sointimaailmat ovat hämmästyttävän luonnollisia. Hauskana anekdoottina haluan mainita, että Alttoviulukonserttoa syvällisesti tutkinut Uusseelantilainen Donald Maurice kuuli paikallisen tui-linnun visertävän lähes identtisesti konserton ensimmäiset kuusi nuottia (a-f-es-c-b-es). Tämä ei ole yllättävää, sillä kadehdittavan tarkan ja arvostelukykyisen korvan omaava Bartók rakensi musiikkinsa vahvasti kuulemansa ympärille. Unkarin, Anatolian, Arabian sekä Skotlannin kansanmusiikin lisäksi on todennäköistä, että hän otti vaikutteita myös luonnonäänistä. Toisen osan nopeat huilu- ja klarinettijuoksutukset kuulostavatkin lintujen viserrykseltä, puhumattakaan mielikuvia laajoista sinikantisista maisemista herättävistä avoimista ja kirkkaankevyistä jousien sointupylväistä toisen osan alussa. Selvää on kuitenkin, että niin säveltäjä kuin tutkijakin kuulee luonnossa usein sen minkä haluaa.
On tärkeätä todeta, että ilman Serlyn toteutusta teos ei olisi koskaan nähnyt päivänvaloa, ja niittänyt mainetta tuhansilla esityksillä ja levytyksillä alkaen joulukuun 1949 kantaesityksestä. Teoksesta on sittemmin julkaistu neljä muuta versiota, joskin Serlyn on vakiintunut viralliseksi. Väittely teoksen aitoudesta ja alkuperäisyydestä jatkuu yhä.
Alttoviulukonserttoa ei turhaan tituleerata Bartókin joutsenlauluksi. Se on pitkälti hänen sävelkielen, tyylin ja muodonrakennustekniikan synteesi, ja tuo ansaitusti esiin soittimen, joka on säveltäjän aikaisemmassa musiikissa kertonut toisinaan raskaasta koti-ikävästä, toisinaan alkukantaisesta viisaudesta mystisen kylänvanhimman paikalla, toisinaan avannut mustia ajatusmaailmoja kalmanvihreässä valossa ja viimein ilmentänyt taivaallista rauhaa.
Lähteet:
Maurice, Donald Bartók’s Viola Concerto, (New York, 2004)
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
"Suomen suurin uhka turvallisuudelle on läski"
Helsingin Sanomien artikkelissa (2.11.20111) artikkelissa Jehovan todistajien tiedotusjohtaja Veikko Leinonen on kiinnostavalla linjalla puhuessaan siitä, että siviilipalveluksella tai sen kaltaisella palveluksella voisi olla jokin muu peruste kuin tällä hetkellä vallitseva maanpuolustusvelvollisuus. Jehovan todistajat ovat tunnetusti vapautettu myös siviilipalveluksesta, koska uskontokunta ei omantunnon syistä hyväksy asevelvollisuutta, jonka osa-alue myös siviilipalvelus on.
Siviilipalvelusmies on maanpuolustusvelvollisuuden suorittaja, tai merkitty pakoilija, jolle on määrätty korvaavaa toimintaa. Korvaavaa siis vain siinä mielessä, että suhteessa armeijanpituinen aika on elettävä ehdottoman auktoriteetin alaisena, mistään maanpuolustamisesta perinteisessä mielessä ei ole kyse. Vai onko?
Lapinjärven Siviilipalveluskeskuksessa koulutetaan asevelvollisia öljyntorjunnassa, ensiavussa, väkivallan ehkäisyssä, kansalaisaktiivisuudessa, palotorjunnassa ja pelastustyössä. Nämä, ja monet muut koulutusjaksolla sivutut aiheet, ovat tärkeitä yhteiskunnan turvallisuuden ja toimivuuden kannalta – miksei siis myös sotatilassa. Sivareita voisi tämän, joskin lyhyen ja laajakatseisen, koulutuksen perusteella pitää reserviläisinä siinä missä armeijassa palvelleitakin.
Sivareiden koulutus kestää kylläkin vain kuukauden, ja sitä seuraava työpalvelus harvoin hyödyntää koulutusjaksolla opittua tietoja ja taitoja suoraan, tai edes välillisesti. Ne ovat – kansalaisaktiivisuutta lukuun ottamatta – tarkoitettu kriisin varalle. Huomaa yhtymäkohta armeijan kanssa.
Mikä olisi Veikko Leinosen mainitsema ’muu peruste’ siviilipalveluksen suorittamiselle? Kutsun apuun edellä mainitsemaani käsitettä ’kansalaisaktiivisuus’. Asevelvollisuuskoneisto kaipaa uudistusta, koska uhkakuvat ovat muuttuneet. Ajan tasalla on pysyttävä ikävien diplomaattisten väärinkäsityksienkin estämiseksi tulevaisuudessa. Pitäisikö kyseisestä jokaista täysi-ikäistä Suomalaista miestä koskevasta velvollisuudesta luopua kokonaan? Mielestäni ei. Se tulisi jopa laajentaa koskemaan koko populaatiota, mutta hyvin eri periaatteella ja erimuotoisena.
Peruskoulutus ja sitä seuraava mahdollinen korkeamman tason, ammattiin suuntautuva koulutus kasvattavat ihmistä yhteiskunnan toimijaksi, mutta yhä kaventuvammalla kentällä; alakoulun laajasta asiaskaalasta ammatillisen koulutuksen terävään erikoistumisen kärkeen. Jotta yhteiskunnassa vaikuttajan mieli ei näin ahtautuisi kapeaksi putkeksi, ehdotan asevelvollisuuden muuttamista yleiseksi kansalaisvelvollisuudeksi.
Tämä pitäisi sisällään:
- yhteiskunnallisen vaikuttamisen (poliittinen aktiivisuus, konfliktit)
-turvaamisen (ensiapu, palo ja pelastus sekä ympäristöongelmien torjunta ja ehkäisy)
-sosiaalisia aspekteja (väkivalta- ja päihdeongelmat, tietoisuus, interaktio), sekä
-terveyteen liittyvää tietoutta (urheilu, liikunta ja esim. Suomen puolustusvoimien liputtama fyysinen kunto) – vain muutamia ehdotuksia mainitakseni.
Kansalaisvelvollisuus suoritettaisiin jaksoittain, tasaisesti levitettynä 18–30 ikävuosien välille (vrt. Sveitsin armeijamalli).
En puhunut aseellisesta puolustuksesta, koska en itse pidä sitä rakentavana. Mutta jos sille on tarvetta, sen tulee olla vain yksi osa tätä uutta systeemiä, ei sen suurimpana voimana kuten nyt.
Siviilipalvelusmies on maanpuolustusvelvollisuuden suorittaja, tai merkitty pakoilija, jolle on määrätty korvaavaa toimintaa. Korvaavaa siis vain siinä mielessä, että suhteessa armeijanpituinen aika on elettävä ehdottoman auktoriteetin alaisena, mistään maanpuolustamisesta perinteisessä mielessä ei ole kyse. Vai onko?
Lapinjärven Siviilipalveluskeskuksessa koulutetaan asevelvollisia öljyntorjunnassa, ensiavussa, väkivallan ehkäisyssä, kansalaisaktiivisuudessa, palotorjunnassa ja pelastustyössä. Nämä, ja monet muut koulutusjaksolla sivutut aiheet, ovat tärkeitä yhteiskunnan turvallisuuden ja toimivuuden kannalta – miksei siis myös sotatilassa. Sivareita voisi tämän, joskin lyhyen ja laajakatseisen, koulutuksen perusteella pitää reserviläisinä siinä missä armeijassa palvelleitakin.
Sivareiden koulutus kestää kylläkin vain kuukauden, ja sitä seuraava työpalvelus harvoin hyödyntää koulutusjaksolla opittua tietoja ja taitoja suoraan, tai edes välillisesti. Ne ovat – kansalaisaktiivisuutta lukuun ottamatta – tarkoitettu kriisin varalle. Huomaa yhtymäkohta armeijan kanssa.
Mikä olisi Veikko Leinosen mainitsema ’muu peruste’ siviilipalveluksen suorittamiselle? Kutsun apuun edellä mainitsemaani käsitettä ’kansalaisaktiivisuus’. Asevelvollisuuskoneisto kaipaa uudistusta, koska uhkakuvat ovat muuttuneet. Ajan tasalla on pysyttävä ikävien diplomaattisten väärinkäsityksienkin estämiseksi tulevaisuudessa. Pitäisikö kyseisestä jokaista täysi-ikäistä Suomalaista miestä koskevasta velvollisuudesta luopua kokonaan? Mielestäni ei. Se tulisi jopa laajentaa koskemaan koko populaatiota, mutta hyvin eri periaatteella ja erimuotoisena.
Peruskoulutus ja sitä seuraava mahdollinen korkeamman tason, ammattiin suuntautuva koulutus kasvattavat ihmistä yhteiskunnan toimijaksi, mutta yhä kaventuvammalla kentällä; alakoulun laajasta asiaskaalasta ammatillisen koulutuksen terävään erikoistumisen kärkeen. Jotta yhteiskunnassa vaikuttajan mieli ei näin ahtautuisi kapeaksi putkeksi, ehdotan asevelvollisuuden muuttamista yleiseksi kansalaisvelvollisuudeksi.
Tämä pitäisi sisällään:
- yhteiskunnallisen vaikuttamisen (poliittinen aktiivisuus, konfliktit)
-turvaamisen (ensiapu, palo ja pelastus sekä ympäristöongelmien torjunta ja ehkäisy)
-sosiaalisia aspekteja (väkivalta- ja päihdeongelmat, tietoisuus, interaktio), sekä
-terveyteen liittyvää tietoutta (urheilu, liikunta ja esim. Suomen puolustusvoimien liputtama fyysinen kunto) – vain muutamia ehdotuksia mainitakseni.
Kansalaisvelvollisuus suoritettaisiin jaksoittain, tasaisesti levitettynä 18–30 ikävuosien välille (vrt. Sveitsin armeijamalli).
En puhunut aseellisesta puolustuksesta, koska en itse pidä sitä rakentavana. Mutta jos sille on tarvetta, sen tulee olla vain yksi osa tätä uutta systeemiä, ei sen suurimpana voimana kuten nyt.